Noihin aikoihin oli yksi amerikkalainen, Dan Bilzerian. »Instagramin kuningas»: jahdit, mallit, pistoolit, yksityiskoneet, naama, joka koko olemuksellaan sanoo »minä voitin, sinä et». Katselin häntä huvilaltani ja ajattelin yhtä asiaa: poika, sinä elät oikein, mutta miksi ihmeessä kuvaat sen kameralle. Minulle kamera oli kielletty — naamaa ei saa näyttää, ymmärrät kyllä. Mutta elin täsmälleen samoin. Vain hiljaa.
Siihen mennessä minulla oli kaikki, mitä teinin huoneen julisteissa luvataan. Autot, pelihalli, allas, jossa voi asua. Ja hiljaisuus. Kaakkois-Aasian kallein hiljaisuus. Rikas mies kävelee täydellisessä talossa pelkissä shortseissa ja puhuu itsekseen, koska ketään muuta ei ole.
Mitä puuttui, sen tiesin. Naisia. Ei yhtä — sen »myötä- ja vastoinkäymisissä» -arpajaisen olin pelannut loppuun jo harmaassa elämässä. Halusin talon täynnä naisia, ja minulla oli varaa maksaa siitä. Joten maksoin.
Kutsu sitä miksi haluat — eskortti, huorat, haaremi; lehdet valitsivat lopulta kovemman sanan. En välitä, miksi sitä ulkoa kutsutaan. Sisältä se toimi yksinkertaisesti: vuokrasin ja remontoin heille huvilan koko alakerran — ei koppia, vaan kokonaisen kerroksen, paremman kuin asunnot, joissa he olivat kasvaneet: omat huoneet, ilmastointi, kylpyhuoneet, kaikki. Siellä he asuivat. Maksoin jokaiselle enemmän kuin lääkäri tienaa Helsingissä. Joka halusi lähteä, lähti samana päivänä, rahat mukana eikä kysymyksiä. Pari teki juuri niin, erosimme hyvissä väleissä, yksi lähetti myöhemmin postikortin.
Huipussaan meitä oli kolmetoista saman katon alla. Kaksitoista naista ja minä. Mitä siellä tapahtui, en ala maalailla — en siksi, että hävettäisi, vaan siksi, että se olisi halpaa, ja halvalla minä en elä. Sanon näin: kaikki, mitä miehelle elokuvissa ja mainoksissa näytetään eikä koskaan anneta, oli minulla joka päivä, enkä sekuntiakaan teeskennellyt haluavani »niin kuin normaalit ihmiset». Juhlat, joihin puoli kaupunkia olisi tappanut päästäkseen. Aamuja, joista riittäisi kolmeen elämään.
Ja juuri tästä minut tuomittiin orjakauppiaana. Enkä aio kaunistella: ulospäin se näytti täsmälleen siltä. Kaksitoista nuorta naista asumassa vieraan miehen huvilan alakerrassa, tuhansien kilometrien päässä kotoa — kuvittele se valokuva. Syyttäjä ei keksinyt mitään, hän vain rajasi kuvan tiukasti. Ainoa, mitä siihen kuvaan ei saa mahtumaan, on luku heidän pankkitileillään. Jokainen sai palkkaa, asui paremmin kuin kotonaan ja sai kävellä ovesta ulos minä päivänä tahansa — pari käveli. Minulla itselläni oli harmaassa suomalaisessa työssä vähemmän valinnanvaraa kuin kenelläkään heistä. »Naisia rikkaan miehen talossa» on lööppi. »Naisilla parempi palkka kuin Helsingin lääkärillä» ei ole. Ero on yhdessä sanassa, enkä sitä sanaa valinnut minä.
Joku tästä talosta palaa myöhemmin uniini sellin betonilattialle — olin varma, että tiedän kuka. Olin väärässä. Mutta siihen on vielä matkaa. Toistaiseksi: huvila, kolmetoista ihmistä, ja minä maailman huipulla, varmana ettei minuun enää ylety.
— Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.