Edellisessä osassa maksoin vapauteni ja sain aikaa aamuun asti. Kerron nyt sen yön, koska se on koko sarjan ainoa kohta, jossa oikeasti pelkäsin – en sellissä, en syytettynä, vaan siinä autossa matkalla rajalle, kun tiesin olevani vapaa vasta, jos ehdin ennen kuin joku ketjussa muuttaa mielensä.
Pakkasin repun kymmenessä minuutissa. Se oli sama liike kuin kymmenen vuotta aiemmin, kun vedin tyhjän matkalaukun sängyn alta – mutta käänteinen. Silloin karsin elämästä kaiken tarpeettoman ja tunsin keventyväni jokaisesta myydystä laatikosta. Nyt jätin taakseni talon, jonka jokaisen laatan olin valinnut käsin, autot, arcade-pelit, sen altaan pohjan Suomen karttoineen, kaiken. En pysähtynyt sanomaan hyvästejä huoneille. Otin passin, käteistä, puhelimen ja yhden vaihdon vaatteita. Mies, joka oli rakentanut kokonaisen maailman, mahtui takaisin yhteen reppuun kahdessatoista minuutissa. Se oli nöyryyttävää, ja rehellisesti sanottuna se oli myös kevyttä.
Rajalla käteni oli märkä passin ympärillä. Virkailija katsoi minua liian kauan – tai ehkä ei katsonut, ehkä pelko keksi sen katseen, sillä pelko keksii kaiken. Leima kolahti. Astuin toiselle puolelle viivaa, joka kartalla ei ole mitään, ja jonka toisella puolella minä lakkasin olemasta se mies, jonka koko maa halusi häkkiin. Yhteen suuntaan portti aukesi. Sen taakse, siihen maahan, en saa astua enää koskaan tässä elämässä. Rehellisesti? En ole hetkeäkään sitä katunut. Kauniista talosta ei kannata jäädä, jos sen alle on kaivettu perustus vihasta.
Bangkok otti minut vastaan yöllä, samalla lämpimällä, raskaalla ilmalla, jonka olin oppinut tuntemaan kodiksi vuosia aiemmin. Ajoin taksilla kaupungin läpi, ja jossain kolmen aikaan yöllä tajusin kävertyväni ikkunaa vasten katsomaan katuja – täynnä ihmisiä, valoja, ruokakojuja, elämää, joka jatkui pelkäämättä. Muistatko, kerroin sinulle aikoja sitten ensimmäisestä yöstäni Aasiassa, kun kävelin kolmelta ilman että vilkuilin taakseni. Nyt tein sen uudelleen, tuhat elämää myöhemmin, ryöstettynä kaikesta minkä olin rakentanut – ja silti tunsin saman asian kuin silloin. Turvaa. Sitä normaalia, jonka meiltä on piilotettu ja jonka löysin uudelleen samalta mantereelta, joka ei ollut minua pettänyt. Minut pettivät ihmiset. Ei ilmansuunta.
Istuin sinä yönä halvan hotellin sängyllä, reppu vielä pakkaamatta lattialla, ja tein sen laskun, joka jäi mieleeni pysyvästi. Olin köyhempi kuin sinä iltana, jona nukahdin paratiisiin – talo poissa, puolet omaisuudesta poissa, kokonainen maa suljettu selkäni takana. Ja silti rikkaampi kuin poika, joka oli kymmenen vuotta aiemmin saapunut tähän maailmankolkkaan menolipulla ja peloissaan. Rikkaampi tavalla, jota ei mitata tilillä. Tiesin nyt tarkalleen, kuka minua rakasti, kuka minut petti ja mitä olin oikeasti valmis menettämään pysyäkseni vapaana. Harva mies saa tuon laskun tehtyä koko elämänsä aikana. Minä sain sen yhtenä yönä Bangkokissa, repun vieressä.
Jäljellä oli enää yksi matka. Takaisin sinne, mistä koko tarina alkoi – harmaaseen kaupunkiin. Se on viimeinen osa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.