Kotona olin pelannut hyvin jo pitkään. Sen minä osasin ennen kuin nousin koneeseen. Mutta kotona hyvin pelaaminen tarkoitti, että kuukauden lopussa tilillä oli suunnilleen saman verran kuin alussa, ja minä sanoin itselleni, että »se on voitto sekin». Vuokra otti osansa. Vero otti osansa. Sähkö, ruoka, auton renkaat, se beige sohva osamaksulla. Etulyöntiasema oli olemassa, mutta se valui koko ajan pohjasta pois niin kuin vesi huonosta saavista. Sain sen täyteen joka yö, ja aamulla se oli taas puolillaan.
Bangkokissa, ja sitten Chiang Maissa jonne muutin kuukauden päästä, saavissa ei ollut reikää.
Kerron ihan konkreettisesti, muuten tämä kuulostaa saarnalta. Vuokrasin Chiang Maista asunnon, jossa oli allas pihalla ja siivooja kerran viikossa, ja se maksoi vähemmän kuin olin maksanut yksiöstä kotona sen harmaan kerrostalon neljännestä kerroksesta. Söin ulkona joka päivä, koska se oli halvempaa kuin tehdä itse. Kolmella eurolla sain nuudelit, joita muistelen vieläkin. Elämä maksoi murto-osan siitä, mihin olin tottunut, eikä valtio seissyt kädet ojossa joka mutkassa.
Ja peli kävi paremmin kuin koskaan, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että nukuin tarpeeksi enkä pelannut vihaisena. Aikaerokin osui hyvin: Euroopan illat, jolloin pöydät olivat täynnä väsyneitä ja tuiterissa olevia, osuivat minun aamupäivääni, jolloin olin levännein mies koko sillä palvelimella. En tehnyt mitään uutta. Samat kädet, sama maltti, sama kylmä laskeminen, jonka olin opetellut kotona kalseassa keittiössä. Mutta nyt sen tulos jäi minulle.
Ensimmäistä kertaa elämässäni katsoin saldoa kuukauden lopussa, ja se oli isompi kuin edellisen kuun lopussa. Sitten seuraavan. Sitten sen jälkeisen. Se ei ollut yksi onnekas ilta – sellaisia olin nähnyt kotonakin ja polttanut ne aina takaisin. Tämä oli viiva, joka nousi, hitaasti ja itsepäisesti, kuukausi kuukaudelta. Ja kun näet sen viivan ensi kertaa nousevan, tajuat, ettei kyse ollut koskaan siitä, osaatko pelata. Osasin koko ajan. Kyse oli siitä, kuka söi sen, mitä pelasin.
Se teki minuun jotain, mitä en osannut odottaa. Aloin nukkua huonosti – en huolesta vaan siitä samasta jännityksestä kuin lapsena jouluaattona. Makasin altaan vieressä ja mietin: kuinka pitkälle tämä oikein menee? Missä on katto? Kotona olin osannut vastata siihen – katto oli matalalla ja se oli piirretty minulle valmiiksi. Täällä en löytänyt kattoa mistään. Ja se oli yhtä aikaa hienoin ja pelottavin tunne, jonka mies voi kokea: ettei kukaan ollut enää piirtänyt viivaa, jonka yli ei saa.
En ostanut vielä mitään. Se on tärkeä sanoa. En ostanut autoa, en kelloa, en mitään, mitä lehdissä myöhemmin näytettiin. Vain katsoin, kun luku kasvoi, ja opettelin uskomaan sen todeksi. Rikkaus ei alkanut esineistä. Se alkoi siitä yöstä altaan vieressä, kun ymmärsin, ettei minulle ollutkaan asetettu ylärajaa – se oli vain kerrottu, jotta pysyisin aloillani.
Ja kun kattoa ei ole, mies alkaa ennen pitkää katsella ikkunasta ulos ja kysyä, missä hän oikeastaan haluaa tämän kaiken elää. Mutta ennen sitä avasin eräänä aamuna kotimaan uutiset. Ei olisi kannattanut. Siitä seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.