Lupasin kertoa, mistä aloitin tyhjän talon remontin. En makuuhuoneesta enkä keittiöstä — aikuiset aloittavat niistä, ja minä olin syönyt itseni kylläiseksi aikuisena olemisesta. Aloitin pelihuoneesta.
Tilasin Japanista ja Jenkeistä sitä, minkä kymmenen vuotta aiemmin olisin guuglannut ja sulkenut välilehden, koska »ei tuo ole vakavaa» ja »mihin minä sen panisin». Kolikkopelikoneita — oikeita, painavia, tahmeine nappeineen, niin kuin siinä pelihallissa, johon minut lapsena päästettiin juhlapyhinä ja jossa tuhlasin ainoan kolikkoni minuutissa ja sitten vain katsoin, kun rikkaampien perheiden pojat pelasivat. Flipperi. Rivi retrokonsoleita lasin alla. Hydrauliikalla varustettu simulaattoriohjaamo — se, joka nytkähtää radan jokaisesta töyssystä. Seinän kokoinen projektori. Jääkaappi täynnä suomalaista limsaa, jota tilasin kontillisen, koska saatoin.
Tiedätkö, mitä tajusin, kun kaikki tuotiin ja koottiin? Etten ostanut leluja. Ostin todistuksen.
Lapsena meidän ostarillamme oli yksi peli, kilpa-auto, oikealla ratilla ja penkillä. Ajaminen maksoi rahaa, jota perheelläni ei ollut »turhuuksiin». Seisoin sen vieressä seitsemänvuotiaasta asti ja pitelin penkistä kiinni, kun muut pelasivat — pitelin vain ratista takaapäin ja teeskentelin ajavani. Kerran isä näki sen ja talutti minut kädestä pois, ei vihaisena vaan väsyneenä, ja sanoi sen, minkä suomalainen isä sanoo »anteeksi»-sanan sijaan: »ei tuo ole meitä varten». Ei meitä varten. Kannoin tuota »ei meitä varten» -lausetta mukanani kolmekymmentä vuotta, kuin sirpaletta.
Ja nyt seisoin omassa talossani maapallon toisella puolella, eikä tuota peliä ollut minulla yksi — niitä oli kolme, kaikki minun, ja olisin saanut hakata ne palasiksi vasaralla jos olisi huvittanut ja ostaa uudet. Istahdin penkkiin, laskin kädet ratille, ja minut vain taittoi kasaan. Istuin oman pelihuoneeni lattialla, kolmekymmentäkahdeksanvuotias mies rahaa täynnä, ja itkin ostarin kilpa-autopelin takia, jota ei ole enää olemassa. En ilosta. Vihasta sille, miten monta vuotta olin uskonut tuohon »ei meitä varten».
Sitten pyyhin kasvot, nousin ja menin suunnittelemaan seuraavaa huonetta. Itkeminen on hyödyllistä, mutta lyhyesti.
Talo kasvoi huone huoneelta, unelma unelmalta, ja jokainen sulki jonkin vanhan »ei meitä varten». Mitä tässä paratiisissa minulta sitten vielä puuttui — ja miksi juuri se puute lopulta tuhosi minut — tuonnempana.
— Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.