Edellisessä osassa minut vietiin selliin katumaan. Kerron nyt, miltä se paikka näytti, koska olen luvannut sinulle koko matkan enkä jätä väliin sitä kohtaa, jossa kaikki, mitä olin rakentanut, kutistui neljän seinän mittaiseksi.
Denpasarin tutkintavankila ei muistuta mitään, mitä olet nähnyt eurooppalaisessa sarjassa. Selli oli suunniteltu neljälle ja siinä nukkui neljätoista. Betonilattia, joka ei koskaan jäähtynyt, koska ilma ei jäähtynyt. Yksi vessa, joka oli reikä lattiassa, ja jono sen eteen jo ennen aamun valkenemista. Haju, johon en koskaan tottunut – makea, mätänevä, sellainen joka tarttui ihoon eikä lähtenyt pesussa, jota ei muutenkaan ollut. Puoli vuotta aiemmin olin valinnut kylpyhuoneeni laattoja kolmen viikon ajan. Nyt makasin lattialla, jonka pyyhki mies, jolla oli kaksi sormea poissa, ja ajattelin, että jossain kolmen kilometrin päässä altaani pohjalla oli yhä Suomen kartta sinisellä mosaiikilla, kunnes joku myöhemmin sen hakkasi rikki.
Tässä on se, mitä en osannut odottaa. Ajattelin ensimmäisenä yönä lapsuuteni kaupunkia. Sitä harmaata reunaa, josta lähdin, ja lausetta, jota siellä toisteltiin minulle koko nuoruuden: tämä on se elämä, johon sinulla on varaa, älä kuvittele muuta. Olin viettänyt kymmenen vuotta todistaakseni sen lauseen valheeksi. Rakensin talon, jota ei kuvitella edes elokuvissa, keräsin ympärilleni elämän, josta harmaan kaupungin pojat eivät uskalla uneksia ääneen. Ja päädyin makaamaan betonille, jonka lämpötila oli täsmälleen sama kuin vanhan kotini patteri talvella, kun sitä ei ollut varaa pitää päällä.
Mutta kuuntele tarkkaan, koska tässä on ero, jonka vuoksi kerron tämän sinulle enkä hukkunut siihen selliin. Nuoruuteni häkki ei ollut koskaan lukossa. Ovi oli auki koko ajan, ja silti kukaan meistä ei kävellyt ulos, koska meidät oli opetettu uskomaan seinät. Se oli pahin häkki, koska sen kanto oli oma pää. Tämä selli Denpasarissa oli oikeasti lukossa, oikealla lukolla, jonka avainta piti mies käytävän päässä. Ja outoa kyllä, se oli helpompi. Rautaa vastaan voi taistella. Voi laskea päiviä, maksaa asianajajalle, etsiä ulospääsyä. Sitä toista häkkiä vastaan et voi tehdä mitään, koska et edes tiedä olevasi sisällä.
Nukuin ensimmäiset yöt istuallen, selkä seinää vasten, koska lattialle ei mahtunut ja koska en halunnut, että kukaan on takanani. Kolmantena yönä vanhempi mies, joka oli ollut siellä kolme vuotta ilman tuomiota, työnsi minulle palan pahvia laitettavaksi lonkan alle. Ei sanonut mitään. Se oli ensimmäinen ystävällisyys, jonka sain rautojen sisäpuolella, ja se tuli mieheltä, jolla ei ollut mitään. Muistan hänet paremmin kuin ketään, joka joi samppanjaani.
Ja jossain niiden ensimmäisten öiden aikana lakkasin kysymästä, miksi tämä tapahtui minulle, ja aloin kysyä yhtä ainoaa asiaa: kuka. Kuka ohjasi ne autot pihalleni kello 5:14. Sillä kysymyksellä oli aikaa. Betonilla ei ole muuta kuin aikaa.
Mitä maailma sillä välin kertoi minusta ulkona – ruuduilla ja lehtien etusivuilla – sen näin vartijan puhelimesta, ja se on seuraava osa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.