Edellisessä osassa lupasin sinulle viimeisen matkan. Tässä se on. Ei dronea, ei valonheittimiä, ei otsikoita. Vain mies, reppu ja lentokenttä, jonka harmaan kiitoradan yli olin katsonut viimeisen kerran kymmenen vuotta ja yhden elämän sitten.
Kaupunki oli täsmälleen ennallaan. Sen minä muistan kirkkaimmin – että mikään ei ollut muuttunut. Sama tori, samat harmaat talot, sama taivas joka roikkuu matalalla kuin katto, jota ei jaksa nostaa. Poissaollessani oli avattu yksi uusi ruokakauppa, ja se oli kaupungin suurin uutinen kymmeneen vuoteen. Muistatko, kerroin sinulle aivan alussa, että sieltä ei muuteta huviloihin maailman toiselle puolelle, sieltä muutetaan hautausmaalle keskimäärin seitsemänkymmenenkahden vuoden iässä. Kävelin sen saman kadun läpi, jota nuorena olin kävellyt varmana siitä, että se on ainoa katu, jonka koskaan saan. Ja tunsin – en voittoa, en ylpeyttä. Tunsin oudon lempeyden sitä poikaa kohtaan, joka oli tässä joskus jäänyt uskomaan, ettei ansaitse enempää.
Sillä tässä on se, minkä koko matka minulle opetti, ja jonka takia kirjoitan sinulle tätä nyt. Nuorena minulle sanottiin, että tämä kaupunki, tämä palkka, tämä jono harmaaseen eläkkeeseen on koko elämä, johon minulla on varaa. Uskoin sen vuosia. Sitten epäilin sitä ja pakenin – mutta pakenevat epäilevät. Pakeneva ihminen todistaa väitettä vastaan mutta ei ole vielä varma. Vasta kun olin rakentanut kaiken sen, mikä oli muka mahdotonta, menettänyt sen kokonaan, maannut sadan kahdeksantoista yön ajan oikeassa häkissä ja kävellyt sieltäkin ulos omilla jaloillani – vasta silloin lakkasin epäilemästä. Häkki oli valhe. En usko sitä. Tiedän sen, samalla varmuudella kuin tiedän, montako korttia pakassa on jäljellä. Se on ero uskon ja tiedon välillä, ja sen väliin mahtui koko minun elämäni.
Kukaan kadulla ei tunnistanut minua. Se oli parasta. Toisella puolella maapalloa olin ollut kokonaisen maan iltauutinen, hirviö dronekuvassa. Täällä olin vain mies takissa, ostamassa kahvia siitä uudesta ruokakaupasta. Maksoin käteisellä – vanha tapa, enkä luovu siitä koskaan. Kukaan ei tiennyt, että se käteinen oli laskettu öisin kymmenen vuoden ajan, että se oli ostanut talon ja menettänyt talon ja ostanut takaisin vapauden. Kukaan ei tiennyt mitään. Ja ensimmäistä kertaa vuosikausiin se oli tarkalleen niin kuin halusin.
Tässä minä nyt siis olen. Kotona kaupungissa, jonka minun piti tappaa itseni jättääkseni, ja jonka jätän ja johon palaan nyt milloin haluan, koska ovi on auki molempiin suuntiin. Pelaan yhä – se on ammattini, ja opetan sinulle sen menetelmän vielä ennen kuin olemme valmiit. Matkustan minne haluan, yhtä maata lukuun ottamatta, jonne en enää koskaan astu, ja jonka nimeä en sano. Elän hiljaa. Naapurit luulevat, että teen jotain tietokoneilla. Teknisesti ottaen he ovat oikeassa.
Sen tarinan, joka johti tänne, olen nyt kertonut sinulle kokonaan, alusta loppuun, valehtelematta ainuttakaan kohtaa kauniimmaksi kuin se oli. Mutta tarina siitä, miten vapaa mies oikeasti elää päivänsä sen jälkeen, kun on menettänyt kaiken ja saanut itsensä takaisin – se alkaa vasta nyt. Ja sen kerron sinulle tästä eteenpäin, sitä mukaa kun elän sen.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.