Se lento, jonka lupasin, ei mennyt lomalle. Menin Singaporeen klinikalle, jollaisia meidän kaupungissamme ei mainosteta, koska niiden hinnat loukkaisivat ihmisiä. Kaksi päivää, koko keho läpivalaistuna: magneettikuvaus kiireestä kantapäähän, verikokeet, joita en osaa lausua, sydän juoksumatolla anturit rinnassa, keuhkot, valtimot, jokainen luku taulukossa vihreällä, keltaisella tai punaisella. Maksoin siitä enemmän kuin isäni sai vuodessa palkkaa. Ja tein sen täysin selvin päin, aamulla, tyhjään mahaan, niin kuin tehdään päätöksiä joiden kanssa on elettävä.
Ihmiset luulevat, että rikas mies ostaa terveyttä turhamaisuudesta. Peiliä varten. Minulle se oli päinvastaista laskutoimitusta. Olin juuri rakentanut talon, joka oli täynnä kaikkea, mitä lapselta oli evätty – pelihallin, tallin, salin, altaan. Ja tajusin kylmästi, ettei niistä yhdelläkään ole mitään arvoa, jos kuolen samassa aikataulussa kuin kaupunkini muut miehet. Meillä kuoltiin keskimäärin seitsemänkymmenenkahden. Sydän, viina, luovuttaminen – siinä järjestyksessä. En rakentanut kaikkea tätä kuollakseni aikataulussa. Joten ostin itselleni lisää aikaa samalla kylmyydellä kuin lasketaan mitä tahansa: se on paras sijoitus, jonka tunnen. Seinät eivät kanna sinua hautaan asti. Keho kantaa.
En usko taikajuomiin. Klinikalla yritettiin myydä minulle kantasolupistoksia ja infuusioita, joiden nimissä oli enemmän markkinointia kuin tiedettä, ja sen minä haistan kaukaa – sama vaisto, jolla erotan höynäytyksen pelipöydässä. Mutta se, mikä on oikeaa, on oikeaa: nukun kuin ihminen, syön niin kuin ymmärrän, nostan rautaa, en polta, juon vähemmän kuin yksikään suomalainen mies uskoisi mahdolliseksi, ja käyn nuo mittaukset läpi kerran vuodessa niin kuin toiset käyvät ripittäytymässä. Uskon tähän tulevaisuuteen: että minun sukupolveni miehiä hoidetaan viisikymppisinä asioista, joihin isäni sukupolvi vain kuoli. Ja aion olla hengissä, kun se päivä koittaa. Se on minun uskontoni. Halvempi kuin useimmat, ja rehellisempi.
Palasin Singaporesta paperinivaska kädessä, jossa luki mustaa valkoisella, että minulla on vielä hyvin, hyvin paljon aikaa. Pitäisi olla huojentunut. Kävelin talooni, jonka jokainen huone oli täytetty tarkoituksella, laskin kassin lattialle ja seisoin keskellä olohuonetta samassa kohdassa, jossa olin ostopäivänä istunut vihasta itkien. Kaikki oli valmista. Talli murisi, allas hehkui, sali odotti. Ja silti seisoin siinä paperit kädessä, tieto että saan elää pitkään – enkä tuntenut voittoa. Tunsin kaiun.
Nyt minulla oli aikaa. Paljon aikaa. Ja ensimmäistä kertaa tajusin, että aika täydellisessä talossa, jossa ei ole ketään, kenen kanssa se jakaa, ei ole lahja. Se on tuomio pidennetyllä kärsimysajalla.
Talossa oli yksi huone, jota en ollut osannut kalustaa millään ostamallani. Kokeilin täyttää sitä koneilla, elokuvilla, kaikuvilla juhlilla – se pysyi tyhjänä. En vielä sanonut ääneen, mikä siihen kuuluu. Mutta sinä iltana, paperit yhä kädessä, aloin ensimmäistä kertaa aavistaa sen. Ja se, mitä sitten tein, oli asia, josta lehdet myöhemmin kirjoittivat isoimmilla kirjaimilla.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.