Edellisessä osassa sinulle selvisi, kuka minut lopulta ilmiantoi ja miksi. Nyt kerron, miten pääsin ulos, ja se osa on rumempi kuin itse syyte, koska syyte oli ainakin valhe. Tämä oli totta.
Kun asianajaja oli koonnut minulle totuuden, hän istui pöydän toiselle puolelle ja sanoi sen ilman kiertelyä, kuten hyvä ammattilainen sanoo. »Onni, sinä et voita tätä oikeudessa. Ei siksi, että olisit syyllinen. Vaan siksi, ettei kysymys ole syyllisyydestä. Kysymys on hinnasta.» Ja sitten hän nimesi luvun. Se ei ollut sakko. Sakolla on laki takanaan. Tällä oli vain kädenpuristus ja kolme välikättä, joista yhtäkään en koskaan nähnyt kasvotusten.
Olen istunut monen pöydän ääressä elämässäni. Olen laskenut korttien todennäköisyyksiä, mitannut panoksia, tuntenut sen hetken, jolloin talo kääntyy sinua vastaan. Mutta tämä oli ensimmäinen pöytä, jossa jakaja oli virkapuvussa ja jossa panoksena ei ollut raha vaan minä itse. Ensin minusta piti tehdä hirviö – lehtiä, pöytäkirjaa ja hintalappua varten. Sitten, kun hirviö oli tarpeeksi arvokas, minulle kuiskattiin summa, jolla hirviö lakkaisi olemasta olemassa. Maksa, niin paperit katoavat. Älä maksa, niin katoat sinä.
Ja tässä on se kohta, jonka takia sanon sen rehelliseksi kaupaksi, vaikka se oli laitonta jokaisella mittarilla. Se oli ainoa vaihe koko tässä sirkuksessa, jossa kukaan ei enää teeskennellyt. Ei enää puhuttu uhreista, ei ihmisoikeuksista, ei naisista, joita en muka pitänyt vankeina. Puhuttiin numerosta. Molemmat pöydän puolet tiesivät tarkalleen, mitä oltiin tekemässä ja miksi. En ollut vuosikausiin nähnyt niin puhdasta rehellisyyttä kuin sen miehen silmissä, joka otti minulta rahat vastaan. Hän ei valehdellut minulle sekuntiakaan. Hän myi minulle vapauteni, ja minä ostin sen, ja me molemmat kättelimme kuin liikemiehet, koska sitä me olimme.
Mistä sen maksoin? Talosta osan. Autoista. Tileiltä, jotka olin täyttänyt öisin kymmenen vuoden ajan, yksi voitettu kierros kerrallaan. Se harmaan kaupungin poika, joka oli laskenut itsensä ulos köyhyydestä, laski itsensä nyt ulos sellistä samalla taidolla. Perkele, se sattui – ei rahan takia, rahaa tulee lisää, vaan siksi että jouduin ostamaan takaisin jotain, joka oli aina ollut minun. Vapauteni. Sen, jonka olin luullut hankkineeni lopullisesti sinä aamuna, kun myin sohvan, auton ja kotimaan.
Mutta maksoin epäröimättä. En hetkeäkään harkinnut jäämistä, en marttyyrin oikeutta, en kauniita puheita oikeussalissa. Marttyyri on mies, joka valitsee periaatteen vapauden sijaan, ja minä olin nähnyt tarpeeksi häkkejä tietääkseni, ettei yhtäkään niistä kannata koristella periaatteella. Kun paperit oli allekirjoitettu ja raha liikkunut, minulle kerrottiin, että portti aukeaa – mutta vain yhteen suuntaan, ja nopeasti, ennen kuin joku ketjussa muuttaisi mielensä ja nostaisi hintaa uudelleen.
Minulla oli aikaa pakata yksi reppu ja ehtiä rajalle ennen aamua. Miten se yö meni ja miksi en saa yhä tänäkään päivänä astua siihen maahan takaisin – seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.