Ennen kuin kerron, mitä tein sille tyhjälle huoneelle, minun on kerrottava sinulle miehestä tien toiselta puolelta. En siksi, että se sopisi tähän kohtaan tarinaa. Vaan siksi, että hän istuu tämän tarinan lopussa, ja jotta lopussa tuntisit sen, mitä minä tunsin, sinun on nähtävä hänet nyt – silloin kun minäkään en vielä nähnyt.
Kutsun häntä kylän kuninkaaksi, koska hän oli sitä ennen minua. Paikallinen liikemies, hotelleja ja maata, iso valkoinen talo rinteen vastapuolella, josta näki suoraan minun pihaani. Kun muutin, hän oli ensimmäinen, joka kävi. Toi lahjaksi hedelmäkorin ja pullon jotain kallista, puristi kättäni molemmin käsin ja sanoi olevansa iloinen, kun »oikeanlaista väkeä» muuttaa mäelle. Hymyili koko naamallaan. Suomalainen oppii lukemaan hymyjä varhain, koska meillä niitä jaetaan säästeliäästi ja aina syystä – ja tämä hymy oli kaunis niin kuin uusi seteli on kaunis: täydellinen, sileä, eikä siinä ollut mitään lämmintä.
Vuoden verran en ajatellut häntä lainkaan. Talo täyttyi, juhlin, elin. Sitten aloin huomata asioita, joita ei erikseen huomaa vaan jotka kertyvät. Että kun ajoin portista, hänen autonsa hidasti. Että avajaisistani hän kyseli jälkeenpäin liian tarkkaan – montako autoa, montako vierasta, mihin aikaan viimeinen lähti. Että iltaisin, kun istuin altaan reunalla, hänen talonsa toisen kerroksen ikkunassa paloi valo ja siinä valossa seisoi hahmo, liikkumatta, kasvot minun taloni suuntaan. Kerran, myöhään, näin sen selvästi: hän seisoi ikkunassaan ja katseli minun talooni, ja hänen huulensa liikkuivat hitaasti, niin kuin ihminen, joka laskee. Ikkunoita. Autoja. Valoja. Minua.
Silloin naurahdin sille ja kaadoin lisää juotavaa. Rikas mies, joka on kateellinen rikkaammalle – ajattelin sitä pikkukohtauksena, kylän hierarkian nariseva sarana, ei enempää. En tiennyt vielä, että kateus ei ole tunne. Se on aikomus, joka etsii tilaisuutta. Kateus on aplodit, jotka häpeävät – ja mies, joka häpeää taputtavansa sinulle, keksii ennemmin tai myöhemmin, miten saada kädet vapaaksi.
Hän ei koskaan sanonut minulle pahaa sanaa. Päinvastoin – mitä suuremmaksi taloni kasvoi, sitä kohteliaammaksi hän kävi, ja juuri sen olisi pitänyt varoittaa minua. Hän hymyili minulle joka aamu portillaan, kolmen vuoden ajan. Ja koko sen ajan hän laski. Anna minä sanon sinulle nyt, etukäteen, sen mitä maksoin sadalla kahdeksallatoista yöllä betonilattialla oppiakseni: katso aina sitä, joka taputtaa liian kauniisti. Ei sitä, joka riitelee kanssasi. Riitelevä on kanssasi huoneessa. Kadehtiva on jo ikkunan takana.
Mutta tämä oli vasta siemen. Sinä keväänä en pelännyt ketään. Minulla oli talo täynnä leluja, joka silti oli hiljainen, ja tieto ettei yksikään huone, kone tai juhla täyttänyt sitä yhtä tyhjää huonetta. Ja lopulta ymmärsin, mitä siihen kuuluu – ainoan asian, jota ei osteta lasin alle eikä ajeta rekalla satamasta. Sen minä hain seuraavaksi. Ja juuri se antoi kuninkaalle tien toiselta puolelta sanan, jonka hän oli koko ajan etsinyt.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.