Edellisessä osassa vedin sängyn alta tyhjän matkalaukun ja asetin sen keskelle huonetta. Sen illan ja lentokentän väliin mahtui kuusi viikkoa. Kerron, mihin ne kuluivat — ne olivat elämäni selvimmät kuusi viikkoa.
Aluksi luulin, että oman elämän pakkaaminen yhteen laukkuun on surullista. Se onkin inventaario. Otat käteesi jokaisen esineen ja kysyt rehellisesti: lennätkö kanssani maapallon toiselle puolelle — vai oletko sitä äijää varten, jota en enää ole? Beige IKEA-sohva, jota maksoin osamaksulla kuin aikuinen, oli sitä äijää varten. Myin sen puoleen hintaan miehelle, joka tuli samanlaisesta harmaasta vuorosta kuin minä; hän lastasi sitä peräkärryyn ja oli onnellinen, enkä tiennyt, kadehtiako häntä vai juosta vielä kovempaa. Televisio, talvirenkaat, laatikollinen johtoja, joita olin säilyttänyt »kaiken varalta» kymmenen vuotta avaamatta kertaakaan — kaikki sitä äijää varten. Kannoin hänen elämänsä palasina vieraille ihmisille ja kevenin jokaisen myydyn laatikon myötä kilolla.
Auton myin viimeisenä, ja siinä käteni vapisi. Vanha, paljon ajettu, ei mitään erikoista — mutta se oli ensimmäinen asia elämässäni, jonka ostin itselleni kokonaan, ilman osamaksua, ensimmäisen kunnon pelikuukauden jälkeen. Istuin siinä joskus vain niin, parkkipaikalla, käynnistämättä — niin kuin toiset istuvat kirkossa. Kun uusi omistaja ajoi sillä kulman taakse, tunsin ensimmäistä kertaa noiden kuuden viikon aikana jotain menetyksen kaltaista. En kotimaasta. Pellistä.
Kotimaan myin ilman kättelyä ja ilman kaipuuta. Kirjasin itseni pois asunnosta, suljin mitä suljettavaa oli, enkä selittänyt kenellekään. Tiedätkö, miksi sitä virallisesti kutsutaan, kun lähtee lopullisesti? Ei miksikään. Sinä vain lakkaat olemasta listoilla. Sama järjestelmä, joka oli koko ikäni päättänyt puolestani, mihin aikaan herään ja paljonko minulle on luvallista, päästi minut irti ääneti, edes huomaamatta. Häkin lukko oli kaiken aikaa pitänyt kunniasanan varassa.
Lentokentällä ostin kuuden euron kahvin — kalliimman kuin koskaan tuossa entisessä elämässä — ja join sitä ikkunan ääressä katsellen harmaata kiitorataa harmaan taivaan alla, viimeisen kerran. Lippu oli menolippu. En tuntenut pelkoa enkä elokuvien euforiaa. Tunsin hiljaisuuden. Ensimmäisen yli kolmeenkymmeneen vuoteen, jossa kukaan ei kertonut minulle, kuka olen.
Minne lensin, miksi juuri sinne, ja miten jo ensimmäinen yö siellä näytti minulle, ettei minua ollut koko ikääni pidetty maassa vaan pelossa — seuraavassa osassa.
— Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.