Edellisessä osassa tulkki lausui ne kaksi sanaa, ja minä pyysin toistamaan, koska luulin hänen kuulleen väärin. Ei kuullut. Seuraavana aamuna ne luettiin minulle paperista, virallisesti, ja pöydän takana istui kolme ihmistä, jotka olivat jo päättäneet, kuka minä olen, ennen kuin astuin ovesta sisään. Minun piti kuitata kuulleeni syytteen. Käteni oli tukevampi kuin odotin. Kirjoitin nimeni sen paperin alle, jossa minusta tehtiin juuri se, mitä olin koko ikäni halveksinut.
Ihmiskauppa. Vapaudenriisto. Naisten hyväksikäyttö.
Anna minun selittää, miksi juuri nuo sanat. Olen kotoisin maasta, jossa mies on valtion omaisuutta siitä aamusta, kun täyttää kahdeksantoista. Sinut voidaan numeroida, laittaa riviin ja lähettää kuolemaan asian puolesta, jota et ole valinnut, ja sitä sanotaan kunniaksi ja velvollisuudeksi. Sitä minä pakenin – järjestelmää, joka kohteli minua kulutustavarana ja odotti vielä kiitosta. Ja nyt samanlainen pöytä samanlaisine leimoineen selitti tulkin kautta, että minä olin se, joka piti ihmisiä esineinä. Kysyin vain yhden asian: onko kukaan noista naisista sanonut niin? Vastaukseksi tuli vaikeneminen, joka venyi liian pitkäksi. Se vaikeneminen oli huoneen ainoa rehellinen ääni.
Ymmärrän kyllä, miltä se ulkoa näytti. Olen ymmärtänyt sen alusta asti. Kaksitoista ulkomaalaista naista yhden vieraan miehen katon alla, toisella puolella maapalloa, kielialueella jota he eivät puhu. Valokuvassa se on täsmälleen se, mistä minua syytettiin. Valokuva ei vain näytä pankkitiliä. Se ei näytä sopimusta, jonka Lin oli laatinut jokaiselle riveineen ja allekirjoituksineen. Se ei näytä palkkaa, joka oli isompi kuin heidän kotikaupunkinsa lääkärillä. Eikä se näytä sitä ovea, joka oli koko ajan auki sisältäpäin ja jota kukaan ei käyttänyt, koska kukaan ei halunnut lähteä. Auki olevaa ovea ei kuvata. Se ei myy yhtään lehteä.
Kuulusteluja oli monta, ja niissä toistui sama koreografia. Nuori tutkija luki väitteen, katsoi minua ja odotti, että murrun. Minä vastasin numeroilla, päivämäärillä, sopimuspykälillä – ja näin hänen silmistään, ettei numeroilla ollut väliä. Kukaan ei ollut tuonut minua sinne totuuden takia. Se valkeni minulle hitaasti, kylmänä nousuvetenä: minua ei syytetty siksi, että joku uskoi minun tehneen sen. Minua syytettiin siksi, että joku hyötyi siitä, että minä olin syyllinen. En vielä tiennyt kuka. Aioin saada sen selville, ja tein sen väärin yö toisensa jälkeen – mutta se on toisen osan asia.
Illalla minut vietiin takaisin sinne, missä minun oli tarkoitus alkaa katua. Selliin. Ja siellä minulle selvisi, mitä sana »häkki» oikeasti tarkoittaa – sanassa, jota olin heitellyt kevyesti koko elämäni.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.