Otin kartan auki niin kuin mies, joka ei ollut koskaan saanut valita mitään isoa itse. Ja tajusin heti, etten osannut. Koko elämäni joku muu oli päättänyt, missä asun – synnyinkaupunki, sitten se kaupunki, jossa oli töitä, sitten se lähiö, jossa oli halvin vuokra. Nyt edessä oli tyhjä kartta ja tili, joka salli melkein minkä tahansa vastauksen, ja se oli huimaavampaa kuin uskoisi. Vapaus valita on ihanaa vasta jälkikäteen. Sillä hetkellä se on lähinnä pelottavaa.
Aloin metodisesti, niin kuin pelissäkin. En etsinyt lomaa. Etsin paikkaa, jossa kuolisin joskus vanhana, ja se on eri kysymys.
Thaimaa oli ensimmäinen, koska tunsin sen jo. Chiang Mai oli helppo, halpa ja turvallinen, ja rakastin sitä – mutta se tuntui yhä hotellilta, jossa asuin pitkään. Viisumit olivat ikuista säätöä, rajanylityksiä muutaman kuukauden välein, papereita. En halunnut rakentaa elämää, joka pitäisi joka yhdeksäskymmenes päivä todistaa uudelleen jollekin luukulle.
Kävin katsomassa Dubaita, koska niin »kuuluu» tehdä, kun rahaa alkaa olla. Kaksi päivää riitti. Turvallista kyllä, siistiä, kaikki toimi – mutta se oli ostoskeskus, jonka ympärille oli unohtunut maa. Kaikki kiiltävää, kaikki uutta, eikä missään sitä tunnetta, että paikalla olisi sielu tai muisti. Ja niin kallista, että sama raha osti muualla kymmenkertaisen elämän. Japani rakastutti kahdessa viikossa – järjestys, kohteliaisuus, kadut joilla saattoi pudottaa lompakon ja saada sen takaisin. Mutta ovi ulkomaalaiselle päästä oikeasti sisään oli raollaan korkeintaan, ja jossain sisimmässäni tiesin, etten olisi siellä koskaan muuta kuin kunnioitettu vieras. Halusin olla jossain kotona, en ikuinen herra turisti.
Vietnam melkein voitti. Hanoi oli elävä kuin sähköisku, ihmiset kovia ja lämpimiä yhtä aikaa, ruoka parasta mitä olen syönyt. Mutta se oli menoa koko ajan, moottori täysillä, enkä minä enää etsinyt moottoria. Olin elänyt kolmekymmentä vuotta melun sisällä. Etsin paikkaa, jossa saisin vihdoin olla hiljaa.
Balille menin oikeastaan vahingossa, välipysähdyksenä, muutamaksi päiväksi. Jäin useammaksi kuukaudeksi.
En osaa selittää sitä järkevästi, ja olen yrittänyt. Se ei ollut halvin eikä turvallisin eikä helpoin listalla. Mutta ensimmäisenä aamuna heräsin erään kukkulan rinteellä, takana viidakkoa ja edessä alhaalla häämötti vesi, ja kylästä kuului aamurukous ja hedelmäkaupan mopon ääni, ja jokin minussa, joka oli ollut kireällä koko ikäni, laski itsensä alas. Niin kuin koira, joka vihdoin makaa. Kävelin päiviä. Katselin, miten ihmiset elivät – hitaasti, lähellä toisiaan, pelkäämättä. Ja eräänä iltana istuin rinteellä, katselin alas, ja kuulin itseni sanovan ääneen, vaikka ketään ei ollut lähellä: tähän. Tähän minä jään.
Ei kuherruskuukausi. Päätös. Kolmenkymmenen vuoden ajan minulle oli sanottu, mihin kuulun. Nyt minä sanoin sen itse, ensi kertaa, ja sanoin sen viidakon rinteellä maapallon väärällä puolella.
Enkä ole tyyppiä, joka vuokraa, kun voi omistaa. Seuraavana aamuna soitin numeroon, jonka olin nähnyt myyntikyltissä alempana tiellä. Sovin tapaamisen. Ajattelin, että katson ehkä paria taloa, tunnustelen.
Sinä samana viikkona istuin vastapäätä kiinteistönvälittäjää, joka kysyi minulta budjettini. Mitä tapahtui, kun sanoin sen luvun ääneen – siitä seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.