Se lasin välähdys, jonka Lin näki, ei ollut peili. Kadun toisella puolella, rinteen valkoisessa talossa, asui mies, josta olen jo kertonut sinulle – kylän kuningas, se joka muuttopäivänä toi hedelmäkorin ja sanoi olevansa iloinen, kun »oikeanlaista väkeä» muuttaa mäelle. En nimeä häntä vieläkään; hänen oikea nimensä palaa tähän tarinaan myöhemmin, enkä halua polttaa sitä nyt. Hotelleja, maata, ja talo joka oli ollut mäen suurin siihen asti, kunnes minä rakensin omani sen viereen. En vienyt häneltä mitään. En puhunut hänelle juuri koskaan. Se riitti.
Muistat hänet: kolme vuotta hän laski ikkunoitani joka aamu, saman setelinsileän hymyn takaa. Sanoin sinulle jo silloin, ettei kateus ole tunne vaan aikomus, joka etsii tilaisuutta. Sinä keväänä se löysi sen. Mies ei kestä sitä, että joku toinen elää suuremmin hänen omalla mäellään, ja jos hän ei voi elää yhtä suuresti, hän alkaa laskea, paljonko sinun elämäsi maksaisi purettuna. Sen laskutavan opin liian myöhään.
Kaupungissa alkoi kiertää puheita. Ulkomaalainen sillä kukkulalla, talo täynnä nuoria naisia, autot, öiset valot, musiikki. Puolet puheista oli kateutta, puolet uteliaisuutta, ja pohjalla – koska kyse oli minusta, vieraasta – se yksi sana, jonka kaikki tiesivät sopivan kuvaan paremmin kuin totuus. Kukaan naisistani ei valittanut kenellekään, ei ollut mitään mistä valittaa. Mutta pieni kaupunki ei tarvitse uhria keksiäkseen rikoksen. Sille riittää talo, jota se ei ymmärrä, ja mies, jota se kadehtii.
Sitten alkoi käydä eräs virkapukuinen. Ensin kohteliaana, kysellen papereista, joita minulla oli järjestyksessä enemmän kuin hänellä. Sitten useammin kuin asia vaati, ja aina hän lähti tyytymättömänä johonkin, mitä ei sanonut ääneen. Hänen katseessaan oli jotain tuttua, saman minkä olin nähnyt naapurin silmissä – mutten tuolloin osannut nimetä sitä. Kaksi miestä samalla kadulla katsoi taloani liian usein. Sen minä näin. Mitä he siitä laskivat, sitä en osannut vielä kysyä. Katsoin väärään suuntaan – sisään, talon halkeamaan, Mayaan ja Putriin – kun molemmat, joilla ei ollut kotonani mitään, seisoivat ulkona.
Kirjoitan tämän, jotta myöhemmin, kun makaan sellin betonilla ja käyn läpi naisteni kasvoja yksi kerrallaan, sinä muistat sen, minkä minä unohdin: että sinä vuonna kadun toisella puolella kaksi miestä oli jo alkanut laskea. Silloin en ajatellut heitä sekuntiakaan. Ajattelin, että jos jokin kaatuu, se kaatuu talon sisältä. En osannut pelätä oikeaa aamua. Se aamu tuli pian, kello 5:14, ja siitä alkaa koko tämän tarinan toinen puoli – seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.