Mayan jälkeen talo halkesi, kerroin sen. Mutta ihmemielinen ihminen, ja minä olen sellainen, ei paikkaa halkeamaa vetäytymällä – hän avaa kaiken vielä leveämmälle ja kutsuu sitä luottamukseksi. Niin me teimme. Tuona vuonna talossa lakattiin sulkemasta ovia. Ei riitaantumisen jälkeisestä välinpitämättömyydestä, vaan siksi, että kolmen vuoden jälkeen kukaan ei enää piilotellut keneltäkään mitään. Se oli, siinä hetkessä, vapaimman tuntuinen asia, jonka olin koskaan kokenut.
Ymmärrä mistä puhun, ja ymmärrä myös mistä en. En ala maalailemaan sitä, mitä avoimien ovien takana tapahtui – sanoin heti alussa, ettei tämä mene sinne, eikä mene. Halpa yksityiskohta on laiskan kertojan kikka. Sanon vain tämän: kaikki mikä siellä tapahtui, tapahtui aikuisten kesken, sopimuksella, ja jokainen sai nousta ja kävellä pois millä sekunnilla tahansa. Kukaan ei kävellyt. Sitä ei myydä lööpissä, koska se on tylsää – ja koska se on totta.
Kasvoin maassa, jossa häpeä opetetaan ennen kertotaulua. Suomalainen lukitsee kylpyhuoneen oven vaikka asuisi yksin sadan kilometrin päässä lähimmästä ihmisestä. Me kannamme mukanamme näkymätöntä valvojaa, joka katsoo vaikkei ketään ole, ja luulemme sitä säädyllisyydeksi. Siinä talossa, ensimmäistä kertaa elämässäni, panin tuon valvojan ovesta ulos. Kävelin omassa kodissani niin kuin ihmisen kuuluisi voida kävellä: ilman että joku näkymätön pitää pöytäkirjaa. Se ei ollut rietautta. Se oli sitä, mikä jää jäljelle kun häpeä viedään pois – ja se osoittautui hämmästyttävän rauhalliseksi.
Tässä on kohta, jossa sinun on istuttava hiljaa hetki. Kaikki se, minkä tunsin vapaudeksi – avoimet ovet, häpeän puuttuminen, talo joka eli täysillä eikä selittänyt itseään kenellekään – on täsmälleen sama aineisto, josta syyttäjä myöhemmin rakensi minusta hirviön. Sama valokuva. Sisältä katsottuna se oli vapain talo saarella. Ulkoa, tiukasti rajattuna, oikean tekstin alle aseteltuna, se oli todistuskappale. Vapaus ja todiste eivät ole kaksi eri asiaa. Ne ovat sama asia kahdesta suunnasta katsottuna, ja suunnan valitsee se, jolla on kamera.
Ja kameroista puheen ollen. Eräänä iltana Lin – se kylmä pää, joka laski aina kaiken – pysähtyi ikkunan ääreen, ei vetänyt verhoa kiinni vaan päinvastoin katsoi ulos pitkään, ja sanoi ohimennen, ettei ole ensimmäinen kerta kun tuolla kadun toisella puolella välähtää jotain lasin tapaista. Sanoin, että peili tai auton ikkuna. Hän katsoi minua sillä katseella, jolla hän luki sopimukset loppuun. Joku ulkona oli nähnyt meidät. Ja jatkoin nukkumaan avoimin ovin, koska en vielä osannut pelätä oikeaa asiaa. Kadun toisella puolella asuvasta miehestä seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.