Ei mennyt kauaa Megan jälkeen, kun heitä oli kuusi. En hakenut kasvoja kadulta enkä baarista – ilmoitus, haastattelu, sopimus, sama kaava jokaiselle, siitä kerroin jo. Mutta kun sisään kävelee kuudes ihminen, talo muuttuu joksikin muuksi kuin miehen märäksi uneksi. Se muuttuu pieneksi maaksi, jolla on väestö. Ja jokaisella väestön jäsenellä on oma mielipide siitä, kuka istuu lähinnä ikkunaa.
Luulin ostavani itselleni haaremin. Sain hoidettavakseni parlamentin. Aamiaispöytä oli täysistunto, jossa jokainen ele oli äänestys, ja minä olin puhemies, joka luuli olevansa kuningas. Kerron heistä lyhyesti, koska ilman näitä kasvoja et myöhemmin ymmärrä, miksi hajosin niin pahasti arvatessani, kuka minut lopulta myi.
Putri mittasi kaikkea etäisyydellä minusta. Kuka sai enemmän aikaa, se seisoi hänen kartallaan ylempänä, ja Putri aikoi seistä siellä korkeimmalla – ei rakkaudesta, vaan koska hän oli lapsena katsonut köyhyyttä silmästä silmään eikä aikonut palata sen luo koskaan. Kunnianhimoisin koko talossa. Sellaista naista ei aliarvioida; minä tein sen virheen myöhemmin, ja maksoin.
Dewi oli päinvastainen luonnonvoima. Balilainen, täynnä suitsuketta ja pieniä uhrilautasia, jotka ilmestyivät kynnyksille, itki elokuvissa ja nauroi niin että naapuritontille kuului. Kun Dewi oli mustasukkainen, koko talo tiesi sen kymmenessä sekunnissa – ja juuri siksi hänen kanssaan ei ollut pelättävää. Ukkonen, joka jyrisee, ei ole se, joka iskee sinuun.
Lin taas suhtautui kaikkeen kuin töihin, koska se oli hänelle töitä. Kiinalainen, kylmän tarkka, laski säästöjään omaa liikettä varten eikä teeskennellyt tuntevansa mitään, mitä ei tuntenut. Hän oli se, joka luki sopimukset loppuun ja piti huolen, että jokainen tiesi tismalleen mistä oli sovittu ja mihin sai lähteä. Talossa täynnä tunnetta Lin oli ainoa selvä pää – ja rehellisin meistä kaikista, koska hän ei valehdellut edes itselleen.
Megan tunnet jo: hän piti mehiläispesää kasassa, tiesi kuka riitautui kenenkin kanssa ennen kuin nämä tiesivät sen itse. Kuuden hengen tasapaino ei pysynyt minun ansiostani. Se pysyi, koska kaksi vahvinta naista sen sisällä halusivat sen pysyvän. Se on totuus, jota en tuolloin sanonut ääneen edes itselleni: en hallinnut sitä maata. Minä rahoitin sen. Hallitus istui alakerrassa.
Yhdestä en vielä puhu. Hän tuli viimeisenä, oli hiljaisin koko pöydässä, ja häntä tuskin huomasin ensimmäisiin viikkoihin. Juuri hänestä tulisi minulle läheisin ihminen koko tuon elämäni aikana – ja juuri siksi hän ansaitsee oman osansa, ei riviä muiden joukossa. Seuraavassa osassa kerron Anyasta.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.