Sanoin, että seuraava huone oli suurin. Se oli kolme huonetta, jotka kuuluvat yhteen, ja niistä tuli talon sydän: elokuvasali, baari ja allas, joka valuu reunan yli näköpiiriin, niin ettei näe, missä vesi loppuu ja meri alkaa.
Elokuvasali ensin, koska se on nolointa myöntää. Pelihuoneen projektori oli minulle riittänyt kuukausia, mutta samaa tautia tämä oli kuin tallikin: kun saat vähän, haluat sen oikeana. Rakennutin salin porrastetuin nahkanojatuolein, kahdeksan paikkaa, pimennysverhot, kaiuttimet seinän sisällä. Katsoin siellä ensimmäisenä iltana yksin Le Mans '66:n. Poika, joka näki lapsena elokuvia kaupungin ainoassa teatterissa vain silloin, kun isovanhemmat maksoivat, istui nyt omassa salissaan eikä maksanut lippua, koska lippuluukku oli hänen. Naurettavaa. Ja silti se korjasi jotain.
Baari on toinen tarina. Suomessa yökerho tarkoitti minulle jonoa sateessa, ovimiestä, joka mittasi kenkäni yhdellä silmäyksellä, kahdeksan euron kaljaa ja bussia kotiin yksin kello neljä. Menin sinne, koska »sinne mennään», en koska siellä oli hyvä. Balilla lopetin sen kokonaan. Rakensin baarin altaan reunalle – oikea tiski, jääpalakone, hyllyt, joita en osaa käyttää ja joita varten palkkasin ihmisen, joka osaa. En rakentanut sitä juodakseni enemmän. Rakensin sen, jottei minun tarvitsisi enää koskaan seistä kenenkään jonossa todistamassa, että kelpaan sisään.
Ja allas. Sen te näitte, vaikkette tienneet. Kun minusta myöhemmin tehtiin tv-juttu, drone kuvasi juuri sitä allasta ylhäältä, ja vakava ääni antoi sen näyttää joltakin, mitä se ei ollut. Reunaton allas rinteen laidalla näyttää ilmasta uima-altaalta vain jos haluaa nähdä uima-altaan. Jos haluaa nähdä paheen, näkee paheen. Kamera valehtelee harvoin – mutta se, joka rajaa kuvan, valehtelee aina.
Sinä keväänä tein sen, mitä en ollut kolmeen vuoteen tehnyt: kutsuin ihmisiä sisään. Avajaiset. Ekspatteja, pari paikallista liikemiestä, joku dj Denpasarista, ihmisiä ihmisten perässä – nimiä, joita en enää muista, kasvoja, jotka palasivat myöhemmin uniini. Sali täynnä, baari auki, allas valaistu alhaalta sinisenä. Ensimmäistä kertaa talo ei kaikunut tyhjyyttä. Se hehkui.
Ja juuri sinä iltana synnyin uudelleen kylän puheenaiheena. Huomasin sen tavassa, jolla kaksi vierasta lakkasi puhumasta, kun kävelin ohi, ja jatkoi, kun olin mennyt. Huomasin sen kysymyksissä, jotka eivät olleet kysymyksiä: »ja sinä siis... teet mitä?» Talo, jonka rakensin itselleni, lakkasi sinä iltana olemasta yksin minun. Se astui muiden suihin. En tajunnut vielä, että se on vaarallisin osoite mihin talon voi rakentaa – toisten ihmisten kieli.
Yksi vieraista sanoi lähtiessään, taputtaen minua olalle, että »koko saari puhuu pian talostasi». Hän tarkoitti sen kohteliaisuudeksi. Otin sen kohteliaisuutena. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että se oli säätiedotus.
Talo oli nyt täysi taloksi. Silti, kun viimeinen auto oli ajanut portista ulos ja sammutin altaan valot, kävelin läpi kaikuvien huoneiden ja huomasin, että jokin niistä oli yhä tyhjä. En vielä tiennyt mikä. Sen selvittämiseen meni vielä puoli vuotta ja yksi lento.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.