Edellisessä osassa lupasin näyttää, mitä maailma kertoi minusta ulkona. Näin sen vartijan puhelimen ruudulta, käytävän hämärässä, ja hän piti sitä minua kohti hetken pidempään kuin oli tarpeen – halusi nähdä naamani, kun näen sen. Antaa hänelle anteeksi. Olisin itse tehnyt saman.
Drone lensi taloni yllä. Sama allas, jonka pohjaa olin latonut käsin, kimalteli ylhäältä kuin kylpyhuonemainoksessa, ja vakava ääni selitti sen päälle, että tämän katon alla oli pidetty naisia vankeina. Leikkaus naapuruston kuvaan. Leikkaus poliisiauton vilkkuun. Ja sitten se sana, joka toistui joka kanavalla ja joka lehden etusivulla niin, että siitä tuli minun toinen nimeni: orjakauppias. Helsinkiläinen orjakauppias. Makasin betonilla ja kuuntelin, miten minusta tehtiin kokonaisen maan iltauutinen, ja tunsin ennen kaikkea outoa etäisyyttä. Se mies ruudulla ei ollut minä. Se oli hahmo, jonka joku oli kirjoittanut myydäkseen katseita.
Verkossa oli pahempaa, ja sen näin vasta paljon myöhemmin, kun pääsin taas käsiksi puhelimeen. Tuhansia viestejä ihmisiltä, jotka eivät olleet tavanneet minua eivätkä ketään talossani. Miehiä, jotka toivoivat minulle asioita, joita en toista tässä. Ja tässä on se kohta, jonka opin sinä syksynä ja jota et opi mistään muualta ilmaiseksi: melkein jokainen niistä viesteistä kertoi enemmän kirjoittajastaan kuin minusta.
Kun luin niitä tarpeeksi monta, kaava paljastui. Ei niitä kirjoittanut oikeus. Oikeudenmukaista ihmistä ei kiinnosta vieras mies toisella puolella maapalloa tarpeeksi, että hän jättäisi ruokapöydän kesken tuomitakseen. Niitä viestejä kirjoitti se sama kalvava tunne, jonka olin nähnyt naapurini silmissä puoli vuotta aiemmin, kun hän hymyili ja laski ikkunoitani. Mies, joka kirjoittaa keskellä yötä vihaviestin äijälle, jolla oli talo, naiset ja vapaus, ei kirjoita minusta. Hän kirjoittaa siitä, mitä hänellä itsellään ei ole ja mitä hän ei uskalla itselleen edes toivoa. Minä olin vain ruutu, jolle heijastaa se. Kateus on suosionosoitus, joka häpeää itseään.
Ja tästä alkoi se ajatus, joka ei enää jättänyt minua rauhaan betonilla. Jos yleisö kirjoittaa itsestään, niin kirjoittaa myös se, joka koko tämän aloitti. Joku oli soittanut ensimmäisen puhelun. Joku oli sytyttänyt tulen, jonka lämmössä nyt koko maa lämmitteli käsiään. Kukaan ei nosta tällaista sirkusta pystyyn oikeuden vuoksi. Se nostetaan jonkin vuoksi – statuksen, rahan, sen kalvavan tunteen. Aloin katsoa naamoja uudella tavalla. Väärillä naamoilla, kuten myöhemmin selvisi, mutta oikealla kysymyksellä.
Sillä välin, kun maa katsoi hirviötä ruudulta, minä makasin ruudun toisella puolella janoisena ja aloin tehdä ainoaa työtä, joka sellissä oli tarjolla: käydä läpi jokaista, joka oli koskaan nukkunut kattoni alla. Se työ vei minulta koko sen syksyn ja johti minut jokaisessa väärään suuntaan. Siitä seuraava osa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.