Anyasta kerroin, koska hän oli sydän. Nyt kerron kukkarosta, koska ilman sitä sydän ei olisi lyönyt päivääkään. Huipussaan taloa asutti kaksitoista naista ja minä. Ihmiset kuvittelevat sellaisen olevan pelkkää juhlaa. Juhla oli parasta aikaa, kyllä. Mutta kaksitoista aikuista ihmistä saman katon alla on ennen kaikkea talous, ja jonkun on pidettävä sen kirjaa. Se joku olin minä, aamukahvin ääressä, ennen kuin kukaan muu heräsi.
Jokainen sai palkkaa, joka ylitti sen, mitä lääkäri tienaa Helsingissä – kerroin sen jo, mutta kerron nyt uudestaan, koska juuri se luku on koko tarinan kääntöpuoli. Kerro kaksitoistalla. Lisää kokki, kaksi kuljettajaa, mies portilla öisin, siivous, sähkö, jolla jäähdytettiin taloa, jossa oli kaksitoista makuuhuonetta ja allas kokoa jokin kunnallinen. Se oli pieni yritys, jonka ainoa tuote oli erään miehen elämä juuri sellaisena kuin hän sen halusi. Ja tuo yritys ei tehnyt tappiota kertaakaan, koska minä tein sen ainoan työn, jota olen koskaan osannut: en tiltannut. Rahat tulivat öistä ruudun ääressä, kylmästä päästä, siitä että lopetin ajoissa silloinkin kun olisin halunnut jatkaa. Sen verran sanon menetelmästä tässä; se ei ole tämän illan tarina.
Talolla oli järjestyksensä, eikä sitä pitänyt pystyssä minä vaan pöytä. Illallinen syötiin yhdessä, samaan aikaan, se oli ainoa sääntö jonka itse asetin. Kuka tahansa sai lähteä ovesta millä hetkellä hyvänsä – mutta niin kauan kuin asuit talossa, istuit sinä siihen pöytään ja katsoit ne yksitoista muuta kasvoihin. Ei koska olisin ollut isä tai vartija. Vaan koska mies, joka on syönyt kymmenen vuotta yksin mikroaterioita seisten keittiössä, tietää tarkalleen mitä täysi, meluisa pöytä on arvoltaan, ja aikoo istua sen ääressä joka ainoa ilta lopun elämäänsä.
En kaunistele: se oli hedonismia ilman anteeksipyyntöä. Aamuja, joista riittäisi kolmeen elämään, kerroin. Mutta pinnan alla se oli kurinalaisempaa kuin mikään palkkatyö, jota harmaa maa minulle koskaan tarjosi. Kaksitoista ihmistä, kaksitoista mielialaa, kaksitoista syytä olla jonain aamuna poikki – ja yksi mies, jonka piti pitää se kaikki tasapainossa ja maksaa siitä käteisellä. Kutsuin itseäni onnelliseksi idiootiksi, ja tarkoitin molempia sanoja täysin vakavissani.
Tässä kohtaa ihmisen pitäisi olla varovainen. Mitä täydempi pöytä, sitä hienovaraisempi tasapaino – ja minä olin tasan silloin varmin siitä, että hallitsen sen. Kolme vuotta se pysyi. Sitten talooni käveli yksi ihminen lisää, ja huomasin, että olin laskenut kaiken muun paitsi sen, mitä tapahtuu kun minä itse rikon oman ainoan sääntöni. Siitä seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.