Sanoin viime osassa, ettei niitä uutisia olisi kannattanut avata. Kerron miksi.
Olin ollut poissa jotain puoli vuotta. Sen verran, että koti-ikävä ehtii pehmentää muistin – alat muistella katuja, kavereita, sitä yhtä baaria, ruisleipää. Aamu oli hyvä. Istuin terassilla kahvi kädessä, allas kimalsi, palmu heilui laiskasti, ja jostain sentimentaalisuudesta avasin puhelimesta suomalaiset ja eurooppalaiset uutiset ensi kertaa viikkoihin. Ikään kuin soittaakseni vanhalle tutulle.
Ensimmäinen otsikko: jalkapallofanit olivat hajottaneet puoli Pariisin keskustaa. Kuvissa palavia autoja, rikottuja näyteikkunoita, kauhuissaan juoksevia perheitä. Eikä se ollut se, mikä pysäytti. Pysäytti sävy, jolla siitä kirjoitettiin: rauhallinen, rutiininomainen, melkein säätiedotuksen äänellä. »Otteluun liittyi jälleen levottomuuksia.» Jälleen. Niin kuin sade. Niin kuin tavallinen marraskuu. Seuraava juttu oli puukotuksesta asemalla, sitten yksi siitä, ettei poliisi enää mene tietyille alueille tiettyyn aikaan. Ja kaiken alla kommenttikentät täynnä ihmisiä, jotka selittivät toisilleen, että näinhän se nyt vain on, että tämä on modernia elämää, ettei kannata liioitella.
Minä luin sitä terassilla maapallon toisella puolella, ja käteni oli kylmä kahvikupin ympärillä, vaikka ulkona oli kolmekymmentä astetta.
Koska edellisenä yönä olin kävellyt kotiin kolmelta läppäri kainalossa. Naapurini oli balilainen mummo, joka jätti oveni eteen hedelmiä, koska oli tehnyt niitä liikaa. Vaarallisin asia, mikä minulle oli täällä tapahtunut kuukausiin, oli että astuin paljain jaloin gekon päälle pimeässä. Ja sitten nostin katseen puhelimesta ikkunaan, jossa heilui palmu, ja tajusin, että kaksi maailmaa oli olemassa yhtä aikaa, samalla planeetalla, samana aamuna. Toisessa perhe juoksi palavan auton ohi ja lehti kirjoitti »jälleen». Toisessa mummo jätti minulle mangoja.
Meille oli myyty, että se ensimmäinen on sivistyksen hinta. Että kehittyneisyys, vapaus, monimuotoisuus – että katujen kaaos on jotenkin niiden mukana tuleva lasku, joka on vain maksettava. Ja minä istuin siinä ja tajusin, ettei kukaan ollut kysynyt minulta, suostunko maksamaan sen laskun. Se oli vain vedetty tililtäni syntymästä asti, ja minua oli opetettu kutsumaan sitä kodiksi.
Normaalissa maassa mies nukkuu yönsä rauhassa. Ei siksi, että olisi rikas – vaan koska se on se alin taso, jonka pitäisi kuulua jokaiselle. Minä olin joutunut lentämään kaksitoista tuntia ja käyttämään pienen omaisuuden löytääkseni sen alimman tason. Ja kotona sitä sanottiin ylellisyydeksi tai naiiviudeksi tai »sä et vaan tajua miten maailma toimii».
Suljin puhelimen. Join kahvin loppuun. En tuntenut enää koti-ikävää – se paloi siinä aamussa pois eikä palannut oikeastaan koskaan. Mutta tilalle tuli toinen kysymys, terävämpi: jos en palaa sinne enkä halua olla ikuinen turisti täälläkään, niin missä helvetissä minä sitten asun? Millä nimellä kutsun paikkaa, joka on minun?
Sitä lähdin seuraavaksi ottamaan selvää – kartta auki, muutama maa listalla. Siitä seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.