Lupasin viime osan lopussa kertoa, minne lensin ja miksi juuri sinne. Lensin Bangkokiin. En siksi, että olisin nähnyt siitä unta – vaan siksi, että se oli halvin menolippu niin kauas kuin kartalta löytyi, ja »niin kauas kuin mahdollista» oli koko matkasuunnitelmani. Kaksitoista tuntia ilmassa, yksi vaihto Dohassa, ja sitten liukuovet aukesivat ja Aasia löi vasten naamaa kuin märkä pyyhe. Kello oli yksi yöllä. Ulkona oli liikennettä enemmän kuin kotikaupungissani oli koskaan keskellä arkipäivää.
Otin huoneen jostain Sukhumvitin sivukujalta, kolmannesta kerroksesta, ja nukuin kuin kuollut. Toisena yönä heräsin siihen, etten saanut unta – aikaero repi. Kello oli kolme. Ja tässä kohtaa kerron sen, minkä vuoksi tämä osa ylipäätään on olemassa.
Puin housut, otin läppärin kainaloon – siinä oli kaikki, koko elantoni, koko elämäni uusi ammatti – ja työnsin taskuun tukun käteistä, koska en ollut vielä ehtinyt oppia, mihin sen täällä laittaa. Ja kävelin ulos. Kolmelta yöllä. Vieraassa miljoonakaupungissa, jonka kieltä en osannut, läppäri ja rahat mukana, otsassa aikamoinen kyltti »ryöstä minut».
Kävelin tunnin. Ostin katukojusta lihavartaan, jonka nimeä en tiennyt, ja oluen. Istuin muovijakkaralle jalkakäytävälle. Ympärillä oli ihmisiä – perheitä, mummoja, lapsia hereillä kolmelta, mopoja, joku myi hedelmiä. Ja jossain siinä, toisen oluen kohdalla, tajusin, ettei niskani ollut jännittynyt. Etten ollut kertaakaan kääntynyt katsomaan taakseni. Etten ollut laskenut, montako askelta lähimpään valaistuun oveen.
Kotona olin tehnyt sen automaattisesti koko aikuisikäni. Jokaisen baari-illan jälkeen, jokaisella asemalla, jokaisessa parkkihallissa – se pieni laskelma: kuka tulee vastaan, kummalle puolelle väistän, missä on käteni. En ollut edes tiennyt tekeväni sitä. Sen huomaa vasta, kun se yhtäkkiä puuttuu. Niin kuin särky, joka on ollut niin kauan, että luulit sitä omaksi selkärangaksesi, ja sitten eräänä yönä toisella puolella maapalloa se vain lakkaa.
Ja siinä muovijakkaralla minulle nousi kurkkuun jotain, mikä ei ollut helpotusta vaan lähempänä raivoa. Koska tämä ei ollut ihme. Ei Bangkokin taikaa. Tämä oli normaali. Miljoonakaupunki, jossa nainen voi kävellä yksin kolmelta ja lapsi myydä hedelmiä pimeällä – se ei ollut poikkeus, se oli se taso, jonka pitäisi olla lähtöviiva. Ja minulta oli piilotettu koko elämäni, että sellainen on olemassa. Minut oli opetettu pitämään sitä pelkoa, sitä niskan jännitystä, normaalina. Osana aikuisuutta. Osana »kehittynyttä maailmaa».
Perkele, ajattelin. Turvallisuutta ei ollut viety minulta rikollisten toimesta. Se oli viety ja sitten myyty takaisin uutisina, lukkoina ja sillä puheella, että »näinhän se maailma nyt vain menee».
Kävelin takaisin hotellille auringonnousun aikaan. En nukkunut. Istuin ikkunalla ja katsoin, miten kaupunki heräsi, ja tein ensimmäisen todellisen päätökseni vapaana miehenä: siihen vanhaan, joka jäi päähän, en enää palaisi. En pelkoon. Missä sitten asuisin – sitä en tiennyt vielä. Mutta rima oli nyt asetettu, ja sen asetti yksi yö ja yksi kävely.
Miltä sitten näytti, kun rahaa alkoi tulla enemmän kuin osasin polttaa – ja miksi se tuntui täällä ihan toiselta kuin kotona olisi tuntunut – seuraavassa osassa.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.