Lupasin, että talo kasvaa huone huoneelta. Pelihuoneessa oli se hydraulinen ajo-ohjaamo, muistat – nytkähtää radan jokaisesta töyssystä. Luulin, että se on huipennus. Ajoin sillä Nürburgringiä pikseleinä joka ilta, kolmella näytöllä, kunnes osasin Karussellin ja Foxholen ulkoa niin kuin kotimatkan bussilinjan. Ja juuri siksi se ei riittänyt. Kun opit ajamaan valheen täydellisesti, alat haluta saman oikeana. Peli ei sammuttanut mitään. Se sytytti.
Niinpä tyhjensin talon toisen autotallin – kaksi paikkaa, arkkitehti oli piirtänyt sen maastureille – ja tein siitä huoneen, jossa ei asu autoja. Siellä asuu seitsenvuotias minä.
Meidän kaupungissa oli poika, joka piti makuuhuoneensa seinällä julistetta valkoisesta Lamborghini Countachista. Se poika olin minä. Juliste tuli jonkin lehden välistä, teippasin sen kulmat kiinni ja katsoin sitä iltaisin niin kuin toiset katsovat pyhäinkuvaa. Isä sanoi kerran ohimennen, ettei tuollaista näe muualla kuin julisteissa – ja hän oli oikeassa, meidän elämässämme ei nähnytkään. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ajoin rekan Balin satamasta rinnettä ylös, ja lavalla oli Countach. Ei valkoinen. Musta, koska aikuisena sain valita itse.
Kerron sinulle totuuden siitä autosta: se on Balilla täysin hyödytön. Tiet ovat kuoppaisia, mopoja vilisee joka suuntaan, ja sadekaudella pihatie muuttuu jokipenkaksi. Käynnistän sen kerran viikossa, annan sen murista viisi minuuttia tallissa ja sammutan. En aja sillä mihinkään. Se ei ole kulkuväline. Se on kuitattu velka. Joka kerta kun se herää, seitsenvuotias saa vastauksen kysymykseen, jonka isä sulki lauseella »ei meillä tuollaista».
Ajamiseen minulla on muuta. Ostin Ducatin, jolla ei uskalla tehdä tyhmyyksiä, ja vanhan japanilaisen maastopyörän, jolla teen niitä silti – sillä kaahaan riisipeltojen välisiä polkuja aamuvarhain, kun on vielä viileää ja kylä nukkuu, ja se on lähempänä lapsuuden julistetta kuin mikään kiiltävä. Talliin tuli myös vanha maasturi työhevoseksi ja yksi auto lisää, josta en kerro, koska siitä nauraisit, ja olisit oikeassa.
Istun joskus tallin lattialla – minulla on tapana istua uusien huoneiden lattioilla, olen huomannut – ja katson noita koneita niin kuin katsotaan akvaariota. En koske. Katson vain. Ja mietin, missä tämän raja menee. Talossa oli jo pelihalli, jossa itkin. Nyt siellä oli talli, jossa hymyilin kuin idiootti. Joka kerta kun täytin yhden lapsuuden aukon, sen takaa paljastui toinen, jota en tiennyt olevan. Aloin ymmärtää, ettei tälle ollutkaan pohjaa. Että voisin ostaa koko kaupunkini täyteen Countacheja eikä se silti täyttyisi.
Mutta sitä en vielä myöntänyt. Sinä keväänä minulla oli talli, allas ja hiljaisuus, ja luulin yhä, että jos rakennan tarpeeksi monta huonetta, jokin lopulta riittää.
Seuraava huone oli suurin. Siihen mahtui sata ihmistä, ja ensimmäisen kerran päästin taloon vieraita. Se oli virhe, jota en tunnistanut virheeksi vielä pitkään aikaan.
– Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.