Ei soitettu ovikelloa — minulla oli ovikello, melodinen, kallis. Koputettiin perällä. Muistan kellonajan, koska vilkaisin rannekelloa avatessani, vanhasta tavasta, unenpöpperössä. 5:14. Portilla seisoi miehiä, jollaisia elokuvissa esitetään sankareina: luotiliivit, rynnäkkökiväärit, kirjaimet selässä. Vain se kaikki oli suunnattu äijään pelkissä alushousuissa, joka viisi minuuttia aiemmin oli nukkunut saaren onnellisimmassa talossa.
En ole toimintaelokuvan sankari, enkä valehtele: en sanonut yhtään uhmakasta repliikkiä. Nostin kädet ja kysyin vain: »Naiset nukkuvat — voiko heitä olla säikäyttämättä?» Heidät nostettiin silti, kaikki, ulos pihalle siinä asussa, missä nukkuivat, valonheittimien alle ja vieraiden äänten huudettaviksi kielellä, jota puolet heistä tuskin ymmärsi. Dewi itki. Lin oli vaiti ja laski silmillään univormupäitä — hän laski helvetissäkin. Anya löysi katseellaan minut pihan poikki, eikä siinä katseessa ollut pelkoa omasta puolesta. Siinä oli kysymys, osoitettuna minulle: sinähän sanoit, että täällä on turvallista.
Minut talutettiin ulos olohuoneen läpi, oman altaani ohi, paljain jaloin lämpimän kiven yli, jota olin valinnut puoli vuotta. Muovinen nippuside puri ranteitä. Poika, joka sen kiristi, oli minua nuorempi eikä selvästikään tehnyt sitä ensimmäistä kertaa — rauhallisesti, ohjeen mukaan. En ole hänelle vihainen vielä tänäkään päivänä. Hän nimittäin teki rehellistä työtä.
En vielä tiennyt sanaa, jolla minua kutsuttaisiin. Sain sen tietää poliisilaitoksella, tulkin kautta, ja kysyin kahdesti uudelleen, koska luulin hänen kuulleen väärin. Ihmiskauppa. Vapaudenriisto. Minä — mies, joka pakeni maasta, joka käytti minua kuin esinettä; mies, joka antoi jokaiselle naiselle talossaan sopimuksen ja oikeuden kävellä ulos — seisoin ja kuuntelin, miten minusta tehtiin orjakauppias. Ulkona surisi jo drone. Allas ylhäältä muistutti kuulemma mitä tahansa muuta kuin Suomen karttaa, jonka olin ladonut sen pohjaan sinisellä mosaiikilla.
Kuka ohjasi heidät talolleni kello 5:14 aamulla — siitä olin varma, että tiedän. Sata kahdeksantoista yötä betonilla kävin kasvot läpi, yhdet kerrallaan. Olin väärässä jokaisen kohdalla. Mutta siihen on vielä matkaa. Ensin oli selli.
— Onni. Yhä elossa, yhä vapaana.